Rex Stout
Keihäskäärme
Viihdeviikarit 1989 - Jännityksen mestarit 30
Fer-de-Lance 1934
”Leikelty sanomalehti, nuoren insinöörin mystinen katoaminen ja lopulta arvostetun yliopiston rehtorin kuolema saavat kaikin puolin suuren yksityisetsivä Nero Wolfen tarjoamaan 10 000 dollarin vetoa piirisyyttäjälle - ja auttamaan nuorta naista todistamaan, ettei hänen äitinsä ole murhaaja...
Todellinen klassikko, kaikkien aikojen ensimmäinen Nero Wolfe -kirja, jossa kirjailija Rex Stout esitteli lukijoille myöhemmin maailmankuuluksi muodostuneen etsivähahmonsa - ja yhtä tuore ja riemastuttava salapoliisiromaani tänä päivänä kuin ilmestyessään ensi kerran viisikymmentä vuotta sitten.”
Jo tässä ensimmäisessä tarinassa Nero Wolfella on piintyneet tapansa. Hän ei yleensä koskaan liiku kotoaan ja ottaa vastaan vain tarkoin valikoituja vieraita. Piirisyyttäjä Andersonin pyrkiessä Wolfen puheille, Archie Goodwin menee kertomaan Wolfelle asiasta ja tämä vastaa: ”En tule tapaamaan herra Andersonia kolmesta syystä: ensinnäkin olen vielä vuoteessa ja huonolla tuulella. Toiseksi sinä voit hoitaa asiamme aivan yhtä hyvin. Kolmanneksi minä olen perillä erikoisuuden olemuksesta; olisi hyödytöntä rakentaa omituista mainetta, jos pienestäkin ärsykkeestä palaisin takaisin normaalitapoihin.”
Tässä tarinassa Wolfen luonne ei ole vielä aivan samanlainen kuin myöhemmissä kirjoissa. Hän esimerkiksi osoittaa suopeutta naisille. Myöhemmin hän ei voi näitä sietää ja pyrkii kaikin keinon välttämään näiden tapaamista. Nyt hän otti kohteliaasti vastaan puheilleen pyrkivän naisen. ”Oletteko herra Nero Wolfe? Minä olen Sarah Barstow. – Istukaa toki, Wolfe sanoi. – Minun on pyydettävä anteeksi; rakenteellisista syistä nousen ainoastaan hätätilanteissa. – Tämä on hätätilanne, nainen sanoi.” Tässä Wolfe viittaa suunnattomaan kokoonsa ja kömpelyyteensä. Hänellä on erikoisvalmisteinen tuoli, josta hän ei mielellään nouse.
Kun hän lopulta eräänä päivänä ottaa piirisyyttäjä Andersonin vastaan, hän lausuu juuri paikalle saapuneelle Archielle näin: ”Olin juuri selittämässä herra Andersonille, että hänen esittämänsä uusi teoria Barstowin kuolemasta loukkaa totuutta ja häpäisee oikeuden, joista ensimmäistä ihailen ja olen puheväleissä toisen kanssa, joten velvollisuuteni on paljastaa hänen teoriansa riittämättömyys.”
Keskustelun edetessä Anderson tuhahtaa: Wolfe, te olette seonnut lopullisesti. – Valitettavasti en ole, Wolfe huokaisi. Toisinaan tervehtisin ilolla sellaista pakotietä elämän ilkeistä velvollisuuksista, mutta päinvastaiset todistukset ovat musertavia.
Tarina ei ole aivan niin sulavasti kerrottu kuin myöhemmät, mutta kyseessä on kuitenkin kelpo jännäri.
Rex Stout
Pelokkaitten miesten liitto
WSOY 1990 – Sapo 336
The League of Frightened Men 1935
"Kun marraskuun sade yhtyy työn puutteeseen, jota jatkuu niin pitkään, että olo alkaa tuntua tuskalliselta, syntyy prologi - avainkohtaus - josta myöhemmin kehittyisi näytelmä. Paul Chapinin nimi aloitti sen, herra Hibbardin mahdoton tapaus jatkoi sitä, ja sitten sattui yllättävä katoaminen. Nero Wolfen ja Archie Goodwinin oli aika toimia. Pelokkaitten miesten liitto täytyi pelastaa runoilevan psykopaatin aikeilta.
Viimeinen suurista etsivistä, Nero Wolfe on Rex Stoutin luoma legendaarinen hahmo, ei pelkästään valtavan kokonsa takia, joka estää häntä ristimästä jalkojaan normaalipainoisen tavoin, vaan myös ilmiömäisen vainunsa ja orkideakokoelmansa vuoksi. Ja tulkoon vedenpaisumus tai maailmanloppu, päivittäisistä rutiineistaan hän ei luovu. Pelokkaitten miesten liitto on etsivä Wolfen työmaata ja Rex Stoutin valtavan tuotannon ehdottomia helmiä."
Olen toista mieltä takakannen tekstin kanssa. Tämä ei ole mielestäni Stoutin tuotannon helmiä. Yli 300-sivuinen kirja on pitkäpiimäistä luettavaa. Vasta loppupuolella tapahtumat lähtevät liikkeelle. Tämä on vasta toinen Wolfe-kirja, eivätkä henkilöt ole näissä varhaisissa tarinoissa vielä oikein löytäneet selkeitä hahmojaan. Wolfe ja Goodwin ovat kinasteleva ja yhteen sopimaton pari. Wolfen rahan ahneus tulee korostetusti esille. Tarkastaja Cramer astuu mukaan tässä ensimmäistä kertaa, mutta esiintyy vain vilahdukselta.
”Äkkiä nainen tiuskaisi Wolfelle voimallisesti: ”Te olette lihava houkka.”
Wolfe pudisti päätään. ”Silminnähden lihava, joskin itse suosin gargantuamaista. Houkka vain laajemmassa mielessä, kun se käsitetään ihmisrodun yhteiseksi ominaisuudeksi.”
Rex Stout
Puuttuva lenkki
Book Studio 1991 - Jännityksen mestarit 52
The Rubber Band 1936
“Mitä yhteistä on syvässä etelässä tapahtuneella brutaalilla lynkkauksella ja ylhäisellä englantilaisella aatelismiehellä? Nuori, päättäväinen neito palkkaa nero Wolfen etsimään ja todistamaan yhteyden – ja pian tämä maailman suurin salapoliisi ja hänen oikea kätensä Archie Goodwin ovat kaulaansa myöten sotkeutuneet kansainväliseen skandaaliin ja uuteen murhaan. Parasta ennen suomentamatonta Stoutia hänen kulta-ajaltaan.”
Tällä kertaa voin yhtyä takakannen kehuihin. Tämä on keskinkertaista parempi Wolfe-tarina. Tarinalla on juuret vuosien takana ja ne ovat melko monimutkaiset, mutta niiden selvittely ei yllättäen tunnu pitkäveteiseltä. Wolfe joutuu tiukoille, koska itse poliisipäällikkö, aluesyyttäjä ja tarkastaja Cramer painostavat häntä. Hänen asiakastaan neiti Clara Foxia syytetään kolmenkymmenentuhannen dollarin varastamisesta työnantajaltaan. Hänet liitetään myös murhatutkimuksiin ja poliisien tullessa pitämään kotitarkastusta Wolfen asuntoon, neiti piilotetaan poliisien nenän edestä. Wolfe on ärsyttävällä tuulella ja salaa Archielta osan tutkimuksistaan ja Archie on raivoissaan. Kyseessä on jännittävä ja mielenkiintoinen tarina.
Rex Stout
Punaisen rasian arvoitus
WSOY 1987 – Sapo 385
The Red Box 1936
”Molly Lauck oli perso makeisille, ja se koitui hänen kohtalokseen. Sillä juuri siinä palassa, jonka hän poimi suuhunsa pilan päiten kähveltämästään rasiasta, oli tappava annos syankaliumia. Nuoren ja kauniin mannekiinin kuolema tuo näköpiiriin lyömättömän Holmes-Watson – parin, raskaan sarjan yksityisetsivän Nero Wolfen ja hänen apulaisensa Archie Goodwinin, jolla nyt on edessään tavallista juonikkaampi juttu. Yhdysvaltalainen Rex Stout (1866 -1975) aloitti uransa verraten myöhään, mutta rikoskirjallisuuden historiassa hän edustaa alan huippuja. Ennen suomentamaton Punaisen rasian arvoitus on hänen parhaalta luomiskaudeltaan, vuodelta 1937.”
Ei hassumpi rikosjännäri. Tapoihinsa kangistunut Wolfe ei yleensä poistu kotoaan, mutta nyt hänet narrataan lähtemään toimistostaan rikospaikalle. Ne, jotka pyytävät hänen palveluksiaan, pyrkivät salaamaan häneltä totuuden, mutta sinnikäs salapoliisi selvittää kuitenkin tapahtumien kulun.
Teosarvio Arvostelevassa kirjaluettelossa 1/1988: ”Rex Todhunter Stout (1886-1975) julkaisi 1934 ensimmäisen Nero Wolfe -romaanin Fer-de-lance. Punaisen rasian arvoitus, vuodelta 1936-37, on siis alkupään Wolfe-tuotantoa. Nojatuolisalapoliisi Wolfehan on tuo yli 100-kiloinen naisvihaaja, kulinaristi, orkideoja viljelevä eksentrinen nero, jonka puolesta kenttätyön tekee Archie Goodwin. Wolfe esiintyy yli 40 Stoutin teoksessa, jotka jo varhain tuottivat kirjailijalle taloudellista menestystä. Niistä on suomennettu lähes parikymmentä. Punaisen rasian arvoitus ei valitettavasti ole merkittävästi joukosta erottuva. Reijo Lehtosen suomennoksessa ei ole huomauttamista, nokkeluuksia on riittävästi. Myrkkymurhat ovat vain aikansa eläneet; niitä on kulta-ajalla julkaistu parodioiksi saakka.”
Rex Stout
Liian monta kokkia
WSOY 1979 – Sapo 240
Too many cooks 1938
"Nero Wolfen runsas ihailijakaarti tuntee toki mestarinsa harrastuksen kielen ja vatsan nautintoihin. Ymmärtää myös miten tätä herkkätajuista älypäätä sykähdytti kutsu kunniavieraaksi viidentoista huippukokin maailmankonferenssiin. Nero siis matkusti. Jo matkalla hän huomasi, että keittotaidossa, taiteista hienostuneimmassa ja inhimillisimmässä, piilee vivahteikkaita, vaarallisia intohimoja. Saman tien hän myös aavisti, että ennen kuin juhlat on juhlittu ja liemet latkittu, maailmassa on yksi suuri keittiömestari vähemmän. Neron herkkuloma loppui siis lyhyeen. Mutta tämän mainion dekkarin ihmeellisin yllätys on se että murhan lisäksi Nero paljastaa vihdoin muutaman tarkoin varjellun ruokaohjeen, joilla hän on leuhkinut vuositolkulla."
Pitkä ja osin pitkäveteinenkin tarina saa kevennystä Archie Goodwinin humoristisista aatoksista. Wolfe on taas uskaltautunut kotinsa ulkopuolelle ja matkustaa junalla maailman huippukokkien konferenssiin juhlapuhujaksi ja kunniavieraaksi. Junassa on eräs kokeista, Jerome Berin San Remosta ja hänen tyttärensä Constanza. Viimeksi mainittu on niin viehättävä, että Archie kertoo tälle – pelkästä itsesuojeluvaistosta – olevansa naimisissa ja monen lapsen isä. Eräs kokeista murhataan, mutta Wolfe kieltäytyy puuttumasta asiaan, kunnes häntä itseään vastaan tehdään murhayritys. Tällöin hän ottaa asiakseen selvittää kuka murhayrityksen tekijä on. Tarina sisältää lukuisia jaaritteluja, jotka osin harpoin yli. Yksi kirjassa esille tuleva teema on rotuerottelu. Wolfe osoittaa kunnioitusta mustaa keittiöhenkilökuntaa kohtaan ja yrittää suojella näitä rasistisen ja öykkäröivän seriffin touhuilta. Kirjan kirjoittamisen aikoihin ei mustilla juuri ollut ihmisarvoa USA:ssa ja siitä seriffin käytös on osoituksena. Kirjan lopussa on ruokaohjeita. Jos siis satut saamaan jostain suokilpikonnaa tai verkkomahasylttyä, niin siitä vaan kokeilemaan! Itse syön mieluiten lihaperunalaatikkoa.
Teosarvio Arvostelevassa kirjaluettelossa 10/1979: ”WSOY paikkaa omaatuntoaan: yksi Rex Stoutin kuuluisimmista varhaisteoksista on viimein yli 40 vuoden kuluttua saatu suomeksi. Paikkaamiseen on sitäkin suurempi syy, kun sama kustantaja keväällä tuotti kielellemme semmoisen röyhkeän tulokkaan kuin Kuolema korjaa kokit, joka nyt voi lopullisesti hautautua ilmeisen esikuvansa painon alle. - Liian monta kokkia uppoutuu perinpohjaisesti kaikista Stoutin Nero Wolfe -kirjoista vähintään vilaukselta tuttuun gastronomian maailmaan ja tarjoaa liitteenään jopa tukun Wolfen reseptejä (joita makaronipohjainen asiantuntemukseni ei yllä arvioimaan). Teoksella on kuitenkin myös muita ominaisuuksia, joiden ansiosta se epäilemättä tuottaa monipuolista iloa kaikille hieman snobismiin taipuville dekkarinlukijoille aivan gastronomiantuntemuksesta riippumatta. Alkuteoksen ilmestymisaikaan Stoutin liberaalit rotukäsitykset ovat varmaan vaikuttaneet jopa hätkähdyttäviltä.”
Rex Stout
Caesar on kuollut
WSOY 1957 – Sapo 26
Some Buried Caesar 1938
“Maaseudun hienostopiireissä, karjanjalostusmiljonäärien keskeisen kilpailun, kateuden ja vihan myrkyttämässä ympäristössä, mestarisalapoliisi Nero Wolfe saa ratkaistavakseen murhien ja rikosten mysteerin, jossa tärkeää osaa esittää seutukunnan komein rotusonni Caesar. Mutta miksi Caesarinkin piti kuolla?”
Nero Wolfe ja Archie Goodwin vievät orkideoita maatalousnäyttelyyn ja sekaantuvat murhatapaukseen. Paikallinen poliisi on tietysti ärsyyntynyt kaupungista tulleiden salapoliisien paikallaolosta ja Archie laitetaan jopa putkaan. Mukana on jälleen kerran kaunokainen joka ihastuu Archieen - tällä kertaa kyseessä on Lily Rowan, josta kuulemme muutamissa muissakin Wolfe -kirjoissa. Tämä on keskitasoa parempi Rex Stoutin kirja. Tosin tässäkin ärsyttää se, että Wolfe äksyilee eikä kerro muille – edes lukijoille – päätelmiään. Ja tuo iänikuinen poliisien kanssa kinastelu on jo vanha vitsi.
Rex Stout
Yli kuolleen ruumiini
WSOY 1992 – Sapo 362
Over My Dead Body 1940
"Ihastuttavaa miekkailunopettajaa syytetään timanttien varastamisesta. Hän on laittomasti maassa, ja jotta soppa pahenisi entisestään, löytyy ruumis ja miekkailunopettaja osoittautuu Nero Wolfen tyttäreksi. Kun Nero Wolfen apulainen Archie Goodwin saapuu paikalle, tilanne vain mutkistuu: murha-ase löytyy Archien taskusta! Mitä tekee tässä tilanteessa suurikokoinen salapoliisi ja pinttynyt poikamies Nero Wolfe, joka on tottunut selviytymään kinkkisistä paikoista? Nyt ovat tulessa tytär, kansainväliset agentit, liikemiehet, poliisi ja Archie."
Tässä tarinassa vilisee sekalaista väkeä. Eräs temperamenttinen ja murteellisesti puhuva Carla osoittautuu Wolfen kauan sitten adoptoimaksi tyttäreksi. Wolfe kertoo asian näin: ”Olin ennen vanhaan idioottimaisen romanttinen. Olen vieläkin, mutta nyt se pysyy hallinnassa. Minusta tuntui romanttiselta, ollessani nuori poika kaksikymmentäviisi vuotta sitten, olla Itävallan hallituksen salainen agentti. Maailmasota ja kokemukseni siinä keskeyttivät etenemiseni kohti kypsyyttä. Sota ei kasvata miehistä kypsiä; se ainoastaan säilöö heidät inhon ja kauhun suolavedessä. Pfui! Sodan jälkeen olin vielä laiha ja liikuskelin siellä täällä. Montenegrossa otin vastuulleni kolmivuotiaan orpotyttösen ylläpidon ja hänen tulevan henkisen ja fyysisen kukoistuksensa adoptoimalla hänet. Tein siellä muutakin, mikä edisti kysymistäni, mutta sillä ei ole mitään tekemistä teidän kanssanne. Näin sen tytön kylkiluut. Se muu toimintani teki lopun Montenegrosta minun osaltani ja minä jätin tytön kuvitelmani mukaan hyviin käsiin ja palasin Amerikkaan.”
Tarkastaja Cramer ja muutamat muut tahot luulevat Wolfella olevan sormensa pelissä kansainvälisessä politiikassa. Niinpä Wolfen asunnolla onkin vilkasta. Cramer jopa asettuu sinne Wolfen seuraksi, ajatellen näin pysyvänsä parhaiten tapahtumien tasalla. Archiella on muutama vaiherikas seikkailu tässä tarinassa.
Carlan tapaamme seuraavan kerran kirjassa Mustan vuoren varjossa.
