Keihäskäärme
Viihdeviikarit 1989 - Jännityksen mestarit 30
Fer-de-Lance 1934
”Leikelty sanomalehti, nuoren insinöörin mystinen katoaminen ja lopulta arvostetun yliopiston rehtorin kuolema saavat kaikin puolin suuren yksityisetsivä Nero Wolfen tarjoamaan 10 000 dollarin vetoa piirisyyttäjälle - ja auttamaan nuorta naista todistamaan, ettei hänen äitinsä ole murhaaja...
Todellinen klassikko, kaikkien aikojen ensimmäinen Nero Wolfe -kirja, jossa kirjailija Rex Stout esitteli lukijoille myöhemmin maailmankuuluksi muodostuneen etsivähahmonsa - ja yhtä tuore ja riemastuttava salapoliisiromaani tänä päivänä kuin ilmestyessään ensi kerran viisikymmentä vuotta sitten.”
Jo tässä ensimmäisessä tarinassa Nero Wolfella on piintyneet tapansa. Hän ei yleensä koskaan liiku kotoaan ja ottaa vastaan vain tarkoin valikoituja vieraita. Piirisyyttäjä Andersonin pyrkiessä Wolfen puheille, Archie Goodwin menee kertomaan Wolfelle asiasta ja tämä vastaa: ”En tule tapaamaan herra Andersonia kolmesta syystä: ensinnäkin olen vielä vuoteessa ja huonolla tuulella. Toiseksi sinä voit hoitaa asiamme aivan yhtä hyvin. Kolmanneksi minä olen perillä erikoisuuden olemuksesta; olisi hyödytöntä rakentaa omituista mainetta, jos pienestäkin ärsykkeestä palaisin takaisin normaalitapoihin.”
Tässä tarinassa Wolfen luonne ei ole vielä aivan samanlainen kuin myöhemmissä kirjoissa. Hän esimerkiksi osoittaa suopeutta naisille. Myöhemmin hän ei voi näitä sietää ja pyrkii kaikin keinon välttämään näiden tapaamista. Nyt hän otti kohteliaasti vastaan puheilleen pyrkivän naisen. ”Oletteko herra Nero Wolfe? Minä olen Sarah Barstow. – Istukaa toki, Wolfe sanoi. – Minun on pyydettävä anteeksi; rakenteellisista syistä nousen ainoastaan hätätilanteissa. – Tämä on hätätilanne, nainen sanoi.” Tässä Wolfe viittaa suunnattomaan kokoonsa ja kömpelyyteensä. Hänellä on erikoisvalmisteinen tuoli, josta hän ei mielellään nouse.
Kun hän lopulta eräänä päivänä ottaa piirisyyttäjä Andersonin vastaan, hän lausuu juuri paikalle saapuneelle Archielle näin: ”Olin juuri selittämässä herra Andersonille, että hänen esittämänsä uusi teoria Barstowin kuolemasta loukkaa totuutta ja häpäisee oikeuden, joista ensimmäistä ihailen ja olen puheväleissä toisen kanssa, joten velvollisuuteni on paljastaa hänen teoriansa riittämättömyys.”
Keskustelun edetessä Anderson tuhahtaa: Wolfe, te olette seonnut lopullisesti. – Valitettavasti en ole, Wolfe huokaisi. Toisinaan tervehtisin ilolla sellaista pakotietä elämän ilkeistä velvollisuuksista, mutta päinvastaiset todistukset ovat musertavia.
Tarina ei ole aivan niin sulavasti kerrottu kuin myöhemmät, mutta kyseessä on kuitenkin kelpo jännäri.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti